”Mä yritän nyt opetella juomaan kahvia ku yliopistossa kaikki juo, mut on se kyl pahaa!”. Joo, mä oon yrittäny 5. luokasta alkaen olla niin normaali ku voi ja ehkä 9. luokalla lopetin itseni rankaisemisen epäonnistumisista. Näkyvä liikuntavamma ja pyörätuoli antoi vähän haastetta yritykseen…

Mikä on normaalia? Opiskelu tietyssä iässä, työ 8h työajalla, yksi liikuntaharrastus, 2 lasta, naisilla pitkät hiukset ja miehillä lyhyet, tytöillä punaista, pojilla sinistä, ylipainoisuus ja univaikeudet kohta myös. Sanalla sanoen valtaväestö on normaalia ja muut voi tehdä omat pienet tukiryhmänsä.

Mulle on ihan normaalia katsoa kellosta millon voi käydä vessassa, koska tarvin siihen apua ja esteettömän wc:n, joita ei oo aina saatavilla.  Mulle on ihan normaalia, että mua tuijotetaan kaupungilla. Joskus kun kaikki paahtaa vilkaisematta ohi, mä mietin mikä on noin hyvä tarjous… Voisiko sanoa, et normalius on subjektiivista?

Onko normalius tavoiteltavaa? Mä en tykkää pitkistä hiuksista, enkä punaisesta ainakaan vaatteissa. Mua ei haittaa, jos joku näistä tykkää, mut miksi mun pitäis pyrkiä samaan? Tulee yks syy mieleen: ei erotu joukosta! Se on turvallista ja tuudittavaa. Jos en jaksa ajatella itse, niin voin vaan katsoa muista mallia ja ulkoistaa vaikeat päätökset, kuten pukeutumisen ja koulutusohjelman valinnab. Mut jos mä en tykkää punaisesta enkä edes kahvista, ni mitenhän mun käy? Pitää selitellä erilaisuutta ja hävetä sitä että tykkää violetista ja maidosta. Pitää vältellä kahvitilaisuuksia ja olla vähän outo!

Normalius on joskus itseisarvo. Talvella ruokakauppassa käynti alkaa ulkovaatteiden pukemisesta, jatkuu tappelulla ulko-oven lukon kanssa ja jäätyäni lumeen kiinni kolmesti matkalla olen jäässä sormista varpaisiin kun pääsen kauppaan. En harrasta kauppalappuja, koska se tappaa aivosolut nopeammin ja tuskailen kaupassa mitä puuttuikaan. Suunnilleen oikeiden ostosten kanssa kotona olen tyytyväinen itseeni. Kävin kaupassa niin kuin normaalit ihmiset! Olisin voinut ostaa ruuat netistä kotiovelle. Mutta kaupassa käyminen on niin ihanan normaalia!

Uskon, että normaliuteen pyrkiminen johtuu pelosta, häpeästä tms olla erilainen. Näin ollen näkyvästi erilaiset ihmiset on ilmeisesti varustettu jollain lisärohkeudella. Heidän erilaisuus on niin mahtavaa ja arvokasta, ettei heitä hävetä näyttää sitä. Mua hävettää mun pyörätuoli. Sen narisevat renkaat, ruma väri ja isokokoisuus ei saa oloa mahtavaksi. Mutta arvostan sitä niin paljon liikkumisen välineenä, että hyväksyn sen joka kerta mukaani ulos. Ja olen lähempänä ”normaalia” pyörätuolin kanssa kuin ilman.

Korkea arvostus minkä tahansa asian suhteen saa tavoittelemaan sitä. Mä arvostan normaliutta niin kauan kun se antaa mun olla erilainen. Mikä tekikään normaaliudesta tavoiteltavaa?