Meidän perhe oli muuttanut yli kymmenen kertaa siihen mennessä kun täytin 15. Sen jälkeen kuluneiden reilun kymmenen vuoden aikana olen itse muuttanut 7 kertaa ja vanhempani ainakin saman verran omalla tahollaan. Kerran vanhempien valitessa uutta asuntoa, yksi valintakriteeri oli se, että vuokrasopimuksen voi tehdä heti tai parin kuukauden sisällä toistaiseksi. Ei määräaikaisuuksia, sitoutumista, velvoituksia jäädä.

Olen myöhemmin päätellyt lapsuusajan muuttojen olleen vanhemmille paitsi raskaita, myös tarkkaan harkittuja. He tarkkailivat koko ajan, onko parempia mahdollisuuksia olemassa. Ehkä halvempaa tai esteettömämpää asuntoa, ehkä lähempää koulua, työpaikkaa tai jotain muuta. Elettiin taatusti parhaalla mahdollisella tavalla, mitä se sitten milloinkin oli.

Omat muuttoni itsenäistymisen jälkeen ovat liittyneet muihin asioihin, mutta halu tarkastella vaihtoehtoja on jäänyt. En näe mitenkään tavoittelemisen arvoiseksi käydä samalla fysioterapeutilla kymmeniä vuosia, jos kaipaan vaihtelua. Olen lopettanut ammattikoulutuksen kesken huomattuani, ettei se ollut minua varten. Olen muuttanut palvelutalosta sen takia, ettei palvelu pelannut. Pidän vakituisen taksin käytön tuomista eduista, mutta en ole tehnyt mitään määräaikaista sopimusta. Jos en ole tyytyväinen palveluun, olipa kyse puhelinliittymästä tai lähikaupasta, niin vaihdan.

Kuulen usein tyytymättömyyttä eri arkipäivän asioihin. Joskus asumisen palvelut eivät toimi, vaan apua saa odottaa. Henkilökohtaista avustajaa ei huvita tulla töihin, taksi ei tule tai tulee myöhässä, lumia ei ole aurattu ja fyssari on tyhmä.

Jokainen on varmaan joskus kuullut jonkun päättävän, ettei mene enää ikinä tiettyyn ravintolaan, koska palvelu oli niin huono. Tai ei ikinä enää ota jotain liittymää, koska se ei toimi. Asumisen palveluita ei tietenkään voi vaihtaa vain marssimalla johtajan puheille irtisanomisilmoitus kädessä. Mutta asuntoa SAA vaihtaa. Taksia SAA vaihtaa, samoin fysioterapeuttia ja pankkia! Ja palveluista SAA valittaa.

Joskus mietin, voiko vammaisuus vaikuttaa siihen, ettei kehtaa valittaa tai ei viitsi pyytää parempaa? Käytössäni oleva sähköpyörätuoli maksaa noin 17 000 euroa. Vaikka saisinkin joskus töitä ja tekisin niitä yötä päivää, en ikinä pystyisi maksamaan pyörätuolia, saatika sen huoltoa ja kaikkia muita käyttämiäni palveluita yhteiskunnalle takaisin. En halua ajatella pyörätuoliani rahassa. Se on minulle sama kuin jalat ja itsenäinen liikkuminen. Paljonko sinä haluaisit rahaa, jotta jalkasi saisi katkaista?

Koska vammasta ei yleensä voi parantua, palvelujen paremmuutta on oikeus vaatia. Usein se tuntuu nololta. Silloin käytän kolmea mietelausetta itseni rohkaisuun: 1) en voi sille mitään että olen vammainen ja tarvitsen oikeasti tätä palvelua, 2) en voi myöskään sille mitään, että sinä (palvelun tuottaja) olet valinnut tämän työksesi ja että sinun kuuluu tehdä työsi palkkaa saadaksesi. 3) jos valituksellani ei ole vaikutusta, valitsen palvelun/tuotteen jostain muualta, sillä tottakai kannatan niitä, ketkä tekevät tämän asian paremmin.

Kolmatta kohtaa on joskus hankala toteuttaa. Esimerkiksi asumispalvelut ja apuvälineet tilataan usein kilpailutuksen sääntöjen mukaan. Tässäkin on kuitenkin syytä muistaa, että jos kukaan ei ikinä sanoisi apuvälineen tai jonkun palvelun olevan huonoa, ei ketään kiinnosta tehdä parempaa. Kun taas valituksia on tullut riittävästi esille, joku kiinnostuu tarjoamaan parempaa saadakseen parempaa bisnestä. Käytä siis parempia palveluja ja tuotteita rohkeasti. Ei ole kenenkään velvollisuus kannattaa huonoa, vaan huonon on velvollisuus parantaa