Sain tammikuussa kutsun vanhalle ala-asteelle haastateltavaksi. Koulu järjesti vanhojen oppilaiden haastattelun ja halusi kerätä tietoja oman toimintansa kehittämiseen ja ilmeisesti myös tietoa siitä, mitä on saanut aikaan. Kutsukirje sai niskakarvani pystyyn: ”… haluaisimme myös kuulla, mikäli sinulla on kokemusta jopa työelämästä…”. On aika asenteellista avata keskustelu oletuksella, että on suuri saavutus jos vammainen henkilö on päässyt JOPA töihin. Itse asiassa, eikö erityiskoulu luota toimintaansa sen vertaa, että voi olettaa kymmenen vuotta sitten peruskoulusta päässeiden todella saaneen töitä? Eihän sitä ikinä tiedä, mutta minua suututtaa alentava olettaminen.

Ennen virallista haastattelua sain sanottua pari sanaa tuosta kutsukirjeen muotoilusta, mutta sitten aloitimme. Kerroin kouluhistoriastani: Ouluun muutosta, integroitumisesta lähikouluun, opiskelujen etenemisestä, järjestelyistä. Haastattelija oli kiinnostunut mielipiteistäni erityiskoulun ja lähikoulun opetuksen erojen suhteen. En osannut sanoa muuta, kuin opiskelutahdin kasvun ja sosiaalisten taitojen tärkeyden. Ei sitä lapsena niin paljon analysoi, vaan ottaa tilanteen annettuna vastaan.

Viimeiseksi haastattelija kysyi, mitä terveisiä haluaisin antaa koululle, henkilökunnalle tai opetustoiminnalle. Tähän olikin yllättävän vaikea vastata! Kerroin ajattelevani, että molemmilla on puolensa, eivätkä toisen huonot puolet tee toisesta välttämättä parempaa. Erityiskoulu on turvallinen kaikessa pienuudessaan, kaikki ovat tuttuja keskenään ja ympäröivä toisten erilaisuus tekee itsestä ihan tavallisen. Omaa vammaa ei tarvitse peitellä tai hävetä. On helppo olla oma itsensä, kun omia kykyjä ei tarvitse todistella kavereille tai opettajille. Tavallinen koulu kehittää kuitenkin monipuolisemmin: opiskeltavien tietotaitojen lisäksi sosiaalisesti älykkäät näyttävät pärjäävän paremmin ja olevan suosittuja. Kaikki eivät ole oikeasti kavereita, ja on taito erottaa heidät. On taito odottaa omaa puheenvuoroa ja käyttää se annettu puoli minuuttia vaikuttavasti. Jos tätä ei koulussa opi, niin jossain muualla sitten, mutta nykyään vaikuttaa, että työt pitäisi osata jo ennen kuin saa työpaikkaakaan.

Siitä sitten terveisiä erityiskoululle: olette hyviä omalla alueellanne, kyse on siitä kenelle tuo alue riittää. Lopulta keksin ehdottaa, että erityiskoulukin voisi tukea oppilaita itsenäisyyteen ja tulevaisuuteen varmasti enemmän. Sitä voi tehdä jokaisella osa-alueella, joten viesti koko henkilökunnalle opettajista terapeutteihin on sama. Itsenäisesti eläminen ei ole kiinni käsien tai jalkojen toimintakyvystä tai edes puhekyvystä. Jos on kykyä pyytää apua tarvittavissa asioissa, niin se riittää. Kykyä tehdä omia valintoja voi harjoitella jo peruskoulussa aikuisten turvallisessa ohjauksessa. Mielestäni myös epäonnistumiset ja pettymiset kuuluvat tarinaan, väärät valinnat opettavat seurauksista ja valinnan merkityksestä. Vammaiset eivät ansaitse sen enempää turvatoimia kuin samanikäiset vammattomat, vaikka toisen henkilön apu olisikin välttämätöntä.