lauantai, 22. helmikuu 2014

Mitä vanhalle kuuluu?

Sain tammikuussa kutsun vanhalle ala-asteelle haastateltavaksi. Koulu järjesti vanhojen oppilaiden haastattelun ja halusi kerätä tietoja oman toimintansa kehittämiseen ja ilmeisesti myös tietoa siitä, mitä on saanut aikaan. Kutsukirje sai niskakarvani pystyyn: ”… haluaisimme myös kuulla, mikäli sinulla on kokemusta jopa työelämästä…”. On aika asenteellista avata keskustelu oletuksella, että on suuri saavutus jos vammainen henkilö on päässyt JOPA töihin. Itse asiassa, eikö erityiskoulu luota toimintaansa sen vertaa, että voi olettaa kymmenen vuotta sitten peruskoulusta päässeiden todella saaneen töitä? Eihän sitä ikinä tiedä, mutta minua suututtaa alentava olettaminen.

Ennen virallista haastattelua sain sanottua pari sanaa tuosta kutsukirjeen muotoilusta, mutta sitten aloitimme. Kerroin kouluhistoriastani: Ouluun muutosta, integroitumisesta lähikouluun, opiskelujen etenemisestä, järjestelyistä. Haastattelija oli kiinnostunut mielipiteistäni erityiskoulun ja lähikoulun opetuksen erojen suhteen. En osannut sanoa muuta, kuin opiskelutahdin kasvun ja sosiaalisten taitojen tärkeyden. Ei sitä lapsena niin paljon analysoi, vaan ottaa tilanteen annettuna vastaan.

Viimeiseksi haastattelija kysyi, mitä terveisiä haluaisin antaa koululle, henkilökunnalle tai opetustoiminnalle. Tähän olikin yllättävän vaikea vastata! Kerroin ajattelevani, että molemmilla on puolensa, eivätkä toisen huonot puolet tee toisesta välttämättä parempaa. Erityiskoulu on turvallinen kaikessa pienuudessaan, kaikki ovat tuttuja keskenään ja ympäröivä toisten erilaisuus tekee itsestä ihan tavallisen. Omaa vammaa ei tarvitse peitellä tai hävetä. On helppo olla oma itsensä, kun omia kykyjä ei tarvitse todistella kavereille tai opettajille. Tavallinen koulu kehittää kuitenkin monipuolisemmin: opiskeltavien tietotaitojen lisäksi sosiaalisesti älykkäät näyttävät pärjäävän paremmin ja olevan suosittuja. Kaikki eivät ole oikeasti kavereita, ja on taito erottaa heidät. On taito odottaa omaa puheenvuoroa ja käyttää se annettu puoli minuuttia vaikuttavasti. Jos tätä ei koulussa opi, niin jossain muualla sitten, mutta nykyään vaikuttaa, että työt pitäisi osata jo ennen kuin saa työpaikkaakaan.

Siitä sitten terveisiä erityiskoululle: olette hyviä omalla alueellanne, kyse on siitä kenelle tuo alue riittää. Lopulta keksin ehdottaa, että erityiskoulukin voisi tukea oppilaita itsenäisyyteen ja tulevaisuuteen varmasti enemmän. Sitä voi tehdä jokaisella osa-alueella, joten viesti koko henkilökunnalle opettajista terapeutteihin on sama. Itsenäisesti eläminen ei ole kiinni käsien tai jalkojen toimintakyvystä tai edes puhekyvystä. Jos on kykyä pyytää apua tarvittavissa asioissa, niin se riittää. Kykyä tehdä omia valintoja voi harjoitella jo peruskoulussa aikuisten turvallisessa ohjauksessa. Mielestäni myös epäonnistumiset ja pettymiset kuuluvat tarinaan, väärät valinnat opettavat seurauksista ja valinnan merkityksestä. Vammaiset eivät ansaitse sen enempää turvatoimia kuin samanikäiset vammattomat, vaikka toisen henkilön apu olisikin välttämätöntä.

sunnuntai, 27. lokakuu 2013

Eduskunnassa parempia

Olen (mielestäni) kolmatta kautta eli kuudetta vuotta mukana Invalidiliiton nuorisotoimikunnassa INTOssa. Kyseessä on Invalidiliiton yksi itsenäinen työryhmä, jonka toimintaan kuuluu etenkin vaikuttamistoiminta. Netistä löytyy varmasti lisää, ainakin Invalidiliiton sivuilta.

Järjestimme tänä syksynä jälleen kerran nuorten vierailun eduskuntaan ja siitä matka jatkui Tallinnaan. Käytännön järjestelyistä minulle napsahti kansanedustajien tavoittaminen ja aikataulujen sopiminen. Tai jos tarkkoja ollaan, niin nakki ei napsahtanut, vaan OTIN homman oma-aloitteisesti hoitaakseni, sillä se oli etänä hoidettavaksi yksi helpoimmista, mielestäni.

Olen käyttänyt äänioikeuttani ehkä pari kertaa kansanedustajien valintoihin, mutta silti tunsin olevani aika kaukana noista edustuksellisen demokratian esikuvista. Otin yhteyttä entiseen INTOssa työskennelleeseen, nykyään Invalidiliiton liittohallituksessa työskentelevään Tomi Hotaseen ja sain muutamia nimiä, joista aloittaa. Ensimmäisten joukossa oli mm. Anneli Kiljunen ja hänen lisäkseen laitoin sähköpostia noin kymmenelle muulle kansanedustajalle. Olin pitkään Tomin vinkkien varassa ja vasta vähän liian myöhään rohkaistuin ajattelemaan, että olisin voinut ottaa yhteyttä keihin tahansa kansanedustajiin!

Saimme paikalle kuitenkin Anneli Kiljusen, Anu Urpalaisen ja Antti Kaikkosen. Lisäksi nuoret pääsivät talokierrokselle eduskuntaan. En päässyt vierailulle itse mukaan, mutta aiemmista kokemuksista päätellen tapaaminen oli kokemuksia lisäävä ja ajatuksia herättävä molemmin puolin. Tapaamisessa oli puhuttu mm. nuorisotakuusta ja nuoret toivat tietysti esiin omat näkökulmansa vammaisena työmarkkinoilla. Kansanedustajat puolestaan lupasivat laittaa nuorten toiveesta kysymyksen ministeriöön, jotta juna-asemien esteettömyys kartoitettaisiin. Tiesittehän, että esteetön junamatkailu Suomessa on vitsi ja onnistuu vain suurimmilla asemilla???

Olin kaikkiaan hämmästynyt ja positiivisesti yllättynyt kuinka nopeasti kansanedustajat tai heidän avustajansa vastasivat sähköposteihini. En tiedä olisiko niin voinut olettaakin, mutta kyllä kansanedustajat ovat melko kaukaisia minun arjessani. Vastausviestit ikään kuin todistivat heidän aitouttaan siellä jossain. Tulin myös ajatelleeksi, että edustuksellinen demokratia on helppo ymmärtää väärin: me tavalliset ihmiset valitsemme joukostamme vähän keskimääräistä parempia ihmisiä, joista tulee kansanedustajia. Nuo vähän paremmat ihmiset edustavat meitä ja tekevät valintoja (politiikkaa) puolestamme, sillä parempina he osaavat sen luonnostaan. Näin olen siis epähuomiossa uskonut ja näin se ehkä osittain on. Mutta onko tosiaan niin, että kansanedustajaksi valitut ovat keskimääräistä parempia ja valituksi tulemisen jälkeen he tietävät automaattisesti mitä tehdä? Vai ehkä voisin olla tavallinen rohkea omien oikeuksien ajaja ja pyytää tilanteen tullessa kansanedustajalta apua? Tätä pointtia ei ole mielestäni liikaa tuotu esille, mutta eikö voisi ajatella, että juuri kansanedustajien tehtävä on huolehtia kansaisten oikeuksien puolestapuhumisesta? Ja näin ollen kansalaisten tehtävä on ilmoittaa sattuvista ongelmista. Itselläni on ainakin pari asiaa, josta haluaisin nostaa älämölön, jos vain joku vaikutusvaltainen tukisi.

sunnuntai, 15. syyskuu 2013

Normaalisti

”Mä yritän nyt opetella juomaan kahvia ku yliopistossa kaikki juo, mut on se kyl pahaa!”. Joo, mä oon yrittäny 5. luokasta alkaen olla niin normaali ku voi ja ehkä 9. luokalla lopetin itseni rankaisemisen epäonnistumisista. Näkyvä liikuntavamma ja pyörätuoli antoi vähän haastetta yritykseen…

Mikä on normaalia? Opiskelu tietyssä iässä, työ 8h työajalla, yksi liikuntaharrastus, 2 lasta, naisilla pitkät hiukset ja miehillä lyhyet, tytöillä punaista, pojilla sinistä, ylipainoisuus ja univaikeudet kohta myös. Sanalla sanoen valtaväestö on normaalia ja muut voi tehdä omat pienet tukiryhmänsä.

Mulle on ihan normaalia katsoa kellosta millon voi käydä vessassa, koska tarvin siihen apua ja esteettömän wc:n, joita ei oo aina saatavilla.  Mulle on ihan normaalia, että mua tuijotetaan kaupungilla. Joskus kun kaikki paahtaa vilkaisematta ohi, mä mietin mikä on noin hyvä tarjous… Voisiko sanoa, et normalius on subjektiivista?

Onko normalius tavoiteltavaa? Mä en tykkää pitkistä hiuksista, enkä punaisesta ainakaan vaatteissa. Mua ei haittaa, jos joku näistä tykkää, mut miksi mun pitäis pyrkiä samaan? Tulee yks syy mieleen: ei erotu joukosta! Se on turvallista ja tuudittavaa. Jos en jaksa ajatella itse, niin voin vaan katsoa muista mallia ja ulkoistaa vaikeat päätökset, kuten pukeutumisen ja koulutusohjelman valinnab. Mut jos mä en tykkää punaisesta enkä edes kahvista, ni mitenhän mun käy? Pitää selitellä erilaisuutta ja hävetä sitä että tykkää violetista ja maidosta. Pitää vältellä kahvitilaisuuksia ja olla vähän outo!

Normalius on joskus itseisarvo. Talvella ruokakauppassa käynti alkaa ulkovaatteiden pukemisesta, jatkuu tappelulla ulko-oven lukon kanssa ja jäätyäni lumeen kiinni kolmesti matkalla olen jäässä sormista varpaisiin kun pääsen kauppaan. En harrasta kauppalappuja, koska se tappaa aivosolut nopeammin ja tuskailen kaupassa mitä puuttuikaan. Suunnilleen oikeiden ostosten kanssa kotona olen tyytyväinen itseeni. Kävin kaupassa niin kuin normaalit ihmiset! Olisin voinut ostaa ruuat netistä kotiovelle. Mutta kaupassa käyminen on niin ihanan normaalia!

Uskon, että normaliuteen pyrkiminen johtuu pelosta, häpeästä tms olla erilainen. Näin ollen näkyvästi erilaiset ihmiset on ilmeisesti varustettu jollain lisärohkeudella. Heidän erilaisuus on niin mahtavaa ja arvokasta, ettei heitä hävetä näyttää sitä. Mua hävettää mun pyörätuoli. Sen narisevat renkaat, ruma väri ja isokokoisuus ei saa oloa mahtavaksi. Mutta arvostan sitä niin paljon liikkumisen välineenä, että hyväksyn sen joka kerta mukaani ulos. Ja olen lähempänä ”normaalia” pyörätuolin kanssa kuin ilman.

Korkea arvostus minkä tahansa asian suhteen saa tavoittelemaan sitä. Mä arvostan normaliutta niin kauan kun se antaa mun olla erilainen. Mikä tekikään normaaliudesta tavoiteltavaa?

sunnuntai, 19. toukokuu 2013

Mikä hanke?

Oletko nähnyt näitä sloganeita kaupungilla (Oulussa):

Kiinnostunut, ei kiinnostava
-          kaupungin on aika kiinnostua asukkaistaan. ihmiset ovat olennaisia, eivät rakenteet. osoita mitä sinä haluat

Lisää tilaa nuorille
-          tilaa tarvitaan. ei ainoastaan rakennuksia, vaan tilaa olla, tehdä ja inspiroitua. millaista tilaa sinä haluat?

Lasten ja nuorten kaupunki
-          paljon puhutaan, mitä tapahtuu? sedät ja tädit eivät välttämättä tiedä. kerro mitä sinä haluat.

Ihana epäonnistuminen
-          epäonnistuminen on merkki siitä, että on tehnyt jotain, yrittänyt. ei se ole niin vakavaa. mitä sinä yrität seuraavaksi?

Ihmettelin mistä on kyse, eivätkä lyhyet selitykset otsikkojen alla paljon auta. Oli siis mentävä nettiin, jotta tietäisin mistä puhun ja hieman ymmärrystä kasvatti kun selvisi että kyseessä Nuorten kulttuuri- ja mediakeskuksen toimintamallin kehittämishanke Messi. Turha siis tässä kontekstissa valittaa miksi tilaa halutaan vain lapsille ja nuorille...

Mielestäni lauseet on silti irroitettu liikaa mahdollisista hankkeen suunnitteluvaiheessa nousseista toteutuksen arvoisista tavoitteista. Kuka hankkeen suunnittelijoista on voinut olla sitä mieltä että epäonnistuminen on ihanaa? Kenen mielestä se voisi olla niin vetoava slogan, että se saisi vierailemaan hankkeen kotisivuilla www.jotainmuuta.fi . No, minut se sai, kyseinen lausahdus on mielestäni pahin kaikista neljästä. Mieleen tulee ensimmäisenä kunnan haasteet palvelujen tuottamisessa ja tarjoamisessa nuorille, kun Oulu suurenee. Aiotaanko siihenkin suhtautua niin kevyesti, ettei se niin vakavaa ole jos kaupunki toimii nuorten suhteen vähän sinnepäin?

Muita sloganeita vaivaa lähinnä tynkäisyys ja sisällön ymmärtämisen vaikeus. Esimerkiksi "kiinnostunut, ei kiinnostava" oli luettava sata tai ainakin kolme kertaa, ennen kuin olin varma että kaupunki ei aio enää olla kiinnostava, vaan kiinnostunut (asukkaistaan). Ensimmäiseksi aloin miettiä ovatko nämä tosiaan vastakohdat toisilleen? Sitten pohdin miksi kaupungin kannattaa tehdä tällainen valinta, kyllä itse viihtyisin paremmin kiinnostavassa kuin ei-kiinnostavassa kaupungissa. Tietysti on hyvä, että kaupunki aikoo kiinnostua asukkaistaan, mutta niin olettaisi olevan muutenkin. Miksi siis juuri nyt? Ja mitä rakenteiden samantekevyys tässä tarkoittaa?

Maininta sedistä ja tädeistä on ainakin hupaisa, sillä onko niin, että he eivät tiedä mistä puhutaan? Lauseesta ei käy myöskään varmuudella ilmi ovatko sedät ja tädit pelkästään kysyjän vai myös haastateltavan roolissa kysyttäessä mitä tapahtuu. Aika hassua. Toivottavasti 30 vuoden päästä tämän hetken nuoret osaavat artikuloida vähän paremmin omat hankkeensa, jotta sen ajan nuoret ymmärtävät ainakin kysymykset...  

Ei ole ihan sama miten asiat esittää. Näilläkin sloganeilla on voinut oikeasti olla toteutuskelpoiset tavoitteet suunnitteluvaiheessa, mutta painoon mennessä niistä on tullut niin lyhyitä, että tarkoituksen ymmärtäminen käy lukijalle liian työlääksi. Hankkeesta on luettavissa enemmän mainitsemaltani sivulta ja idea sinänsä on hieno ja nykyaikainen.

sunnuntai, 31. maaliskuu 2013

Yöjunassa kevään korvilla

Yöjunaan pääsee varsin hyvin sähkärillä, kunhan varaa siihen tarkoitukseen sopivan hytin. Liikaa tilaa ei kuitenkaan ole ja ainaki Stormista täytyy ottaa jalkalaudat kokonaan pois jos avustaja haluaa mahtua ulos hytistä. Armas koirakin vie tietysti hieman tilaa lattialta, jalkopäästä tai kainalosta. Olosuhteiden pakosta otin tällä kertaa riesaksi vielä pelituolin. Se meni käytävällä vessan vieressä ihan ok:sti.
 
Näin Lapin rajalta matkustavana tuntui huiman keväiseltä kun Helsingin kadut pölisivät jo hiekkaa. Meillä on jokunen nurkka sulana... Tämänkertainen reissu sisälsi monta tuntia Kampin kauppakeskuksessa. C:n kanssa otimme liikkumisen harjoituksen kannalta, sillä yksinään shoppailu ei oikeen ole mun juttu. Kävin silti melkein joka kerroksen. Koiran näkökulmasta tunnelmaa voi vaan arvailla. Kotona C osaa painaa hissistä erikseen opetetut napit tarvittaviin kerroksiin. Kampissa valinnanvapaus taisi kuitenkin alkaa päätä huimaamaan, sillä se painoi tohkeissaan joka nappia ja muutaman toiston jälkeen jopa järjestyksessä alhaalta ylös koko rivin. Sitten se katsoi mua häntä heiluen uskoen että temppu oli varmasti jättiherkun arvoinen. Palkitsin ehdottomasti, sillä ei koira lue ajatuksia, saatika kerrosten numeroita mihin ollaan seuraavaksi menossa. 
 
Sopivan palkan keksiminen ja löytäminen avustajakoiran työtehtäviin on toisinaan vaikeaa. Herkun pitäisi tietysti olla hyvää ja nopeasti syötävää, mutta en halua sen pyörivän lattialla kauas tapahtumapaikalta enkä toisaalta haluaisi, että kädet jäävät kovin likaisiksi.
 
Kampissa sattui muuan mieleenpainunut juttu. Menin yläkerran kahvioon ja ostin kaakaon (btw henkilökunta oli ystävällistä). Etsiessäni maksuvälinettä, mietin mitä mahtoi olla tarjolla linjaston päässä olevassa korkeassa astiassa. Istualtaan en astiaan nähnyt, eikä hintaakaan näkynyt. Mietin huvittuneena pitäisikö ostaa yksi sika säkissä, mutta ruuhka-aika pakotti tekemään nopean päätöksen. Tietysti olisin voinut kysyä myyjältä, mutta niin helposti jää pieniä asioita vaan tekemättä. Pöytään päästyäni mietin vielä yleisemmin miten tuon tarjoiluastian laskeminen alemmas ei lisäisi kahvion tuottoa taatusti yhtään ja juuri sen takia moni muukin asia on kovin vaikea saada vammaisen ulottuville, jos siitä ei seuraa taloudellista ansiota. Valitettavasti.